Koetko olevasi jatkuvasti väsynyt? Käykö kehosi jatkuvasti kierroksilla aamusta iltaan? Onko mielialasi muuttunut kyyniseksi niin, ettet näe valoa tai toivoa missään? Saatko raivareita tai itkukohtauksia pienistäkin asioista?
Saatat olla uupunut. Kuten minäkin olin kolme vuotta sitten.
Vieraskynäblogi | Julkaistu 12.11.2024
Joka neljäs suomalainen on uupunut tai riskissä uupua. Työuupumuksesta puhutaan jopa kansantautina joka sairastuttaa jopa lukioikäisiä nuoria. Tutkivat ovat huolissaan siitä, että nuoret saattavat olla uupuneita jo työelämään astuessaan.
Miksi näin on? Miksi olemme luoneet itsellemme elämäntyylin, jossa väsymme ja uuvumme?
Kolme vuotta sitten istuin itkuisena lääkärinpenkillä epäuskoisena, kun kuulin, että olin vakavasti uupunut. Läheiseni olivat kyllä olleet huolissaan jo pidemmän aikaa minusta, sillä olin kuin varjo entisestäni ja sain paniikkikohtauksia päivittäin. Päälläni oli synkkä pilvi enkä nähnyt tulevaisuudessa oikein mitään hyvää. Olimmehan ihmiskuntanakin ajaneet koko planeetan täystuhon partaalle. Olin kyyninen ja toivoton. Miksi olisin edes yrittänyt?
Uupumus pakotti minut pysähtymään ja kysymään, kuka oikeasti olen ja mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Sukelsin omaan elämääni kuin mikäkin tutkiva journalisti, sillä halusin selvittää, mikä minussa oli vikana, kun uuvuin. Päädyin lama-ajan lapsuuteen, jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja kiltin kympin tytön suorittamiseen. Ymmärsin, että monet kipuni olivat myös ylisukupolvisia. Isäni kasvoi köyhässä perheessä Sri Lankassa ja äitini menetti kaiken 90-luvun laman aikana. Muistan ajatelleeni jo lapsena, että minun tulisi ratkaista kaikki perheemme huolet. Aloin suorittamaan ja pyrin kaikessa täydellisyyteen.
Kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoi vankasti, että unelmien eteen on paiskittava töitä vaikka kellon ympäri. Ja niinhän minä paiskinkin. Opiskelin kirjastossa aamusta iltaan ja tein samaan aikaan töitä. En muista, että minulla olisi ollut yhtään kesälomaa saatika vapaita nuorena aikuisena. En koskaan ajatellut, että elämäntapani olisi millään tavalla kuluttavaa tai haitallista. Suorastaan nautin kiireestä ja jatkuvasta hustlaamisesta. Olin onnellinen, kun sain tehdä sitä mitä rakastin. Kehoni kyllä viestitti minulle jatkuvasti niskakivuilla ja jatkuvilla jumeilla, että kaikki ei ollut hyvin, mutta sivuutin kaikki kehoni viestit ja hälytysmerkit.
Vasta 32-vuotiaana jouduin pysähtymään pakon edessä ja todeta, että olin rakentanut itselleni elämäntavan, joka ajoi minua erilleen läheisistäni ja itsestäni. Syyllistin itseäni kaikesta ja taas jälleen tunsin riittämättömyyttä.
Toimittaja minussa heräsi ja halusin selvittää, mistä uupumuksessa oikeastaan on kyse. Haastattelin lähipiiriäni, aivotutkijoita, psykologeja, filosofeja ja tutkijoita. Kaikkien asiantuntijoiden viesti oli sama: vika ei ole uupuneessa, vaan yhteiskunnassa, joka sairastuttaa ihmisiä. Elämme suoritus- ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa, jossa mikään ei oikeastaan riitä. Jopa talousjärjestelmämme kaikessa absurdiudessaan perustuu jatkuvalle kasvulle ja kuluttamiselle, vaikka planeettamme on tuhon partaalla. Uupumus on oire yhteiskunnasta, jossa ihminen on ajautunut erilleen yhteisöistä ja luonnollisesta tilastaan.
Vika ei siis ole meissä uupuneissa, vaan rakenteissa, jotka meidät sairastuttaa. Uupumispandemia ratkeaa vasta sitten, kun uskallamme kysyä, minkälaista tulevaisuutta haluamme rakentaa itsellemme ja kallisarvoiselle planeetallemme? On uskallettava tehdä rohkeita ja radikaalejakin päätöksiä. Tehtävä ei ole helppo, mutta täysin mahdollinen.
Kirjoittaja: Susani Mahadura, toimittaja ja ohjaaja.
Lisää aiheesta
Lisää aiheesta voi kuulla Susanin ja Naistenkartanon sekä Työnimuun! -hankkeen webinaarissa “Uupumus – kamalin ja paras kokemus, joka muutti elämäni suunnan” ti 26.11. klo 18.
