Suorittajaksi synnytetty
Julkaistu 1.3.2024 | Vapaa palsta vapaaehtoisille
En saanut olla koskaan lapsi. Minulta edellytettiin aina pikku aikuisen käytöstä. Kun leikin kotona, minun oli siivottava leikit aina heti pois, vaikka halusin jatkaa niitä ruokailun jälkeen. Sotkua ei saanut olla. Askarteluja ja piirrustuksia ei saanut pitää esillä, koska ne eivät sopineet sisustukseen. Jos itkin tai olin kiukkuinen, minua uhattiin kasvatuslaitoksella.
Jos itkin ja kiukkuilin kodin ulkopuolella, olin täysin sietämätön lapsi joka häpäisi vanhempansa ja minut ohitettiin täysin pitkän aikaa sen jälkeen. Minua ei ollut olemassa ellen käyttäytynyt ja toiminut vanhempieni odottamalla tavalla. Vaikka kyläpaikoissa kehotettiin katselemaan leluja, en liikahtanutkaan äitini vierestä koska tiesin että siitä tulisi kotona sanomista. Minun täytyi istua hiljaa kuuntelemassa aikuisten asioita.
Kahvipöydässä en saanut ottaa kuin yhden tarjottavan. Kun kerran erehdyin ottamaan kovasti tyrkytetyn toisen keksin, sain kuulla kunniani kotimatkalla. Moinen käytökseni ei saanut toistua enää koskaan. Nyt kun kirjoitan näitä muistoja auki, huomaan että minun on oikeastaan pitänyt käyttäytyä paljon aikuisiakin paremmin. Täysin epäinhimillisesti kenelle vain, saati pienelle lapselle.
Kotona täytyi osallistua kotitöihin ja jäljen piti olla tietenkin täydellistä. Niin monta kertaa tehtiin, että täydellistä tuli. Kotitöiden harjoittelu ei ollut leikkiä, vaan todellista työtä. Imuroitiin joka päivä ja joka viikko kannettiin kaikki matot pihalle. Jouluksi ja juhannukseksi pestiin jokaikinen kodin esine ja talo lattiasta kattoon. Kaikki leivottiin itse. Jos pikkuleivät “epäonnistuivat”, eli levisivät millinkin, ne heitettiin pois. Eihän semmoisia voinut syödä tai vieraille tarjota. Perunoita kaivettiin kuokalla ämpäritolkulla, myös minä, pieni lapsi. Samoin kuin marjoja ja sieniä poimittiin metsästä. Ei minulla ollut pikku mukia, vaan vähintään litran astia mikä piti saada täyteen omin voimin. Metsässä oltiin useita tunteja, eikä kitistä saanut.
Kaikkea piti, mikään ei tuntunut olevan vaihtoehtoista. Kaikki piti tehdä vielä samalla tietyllä tavalla ollakseen hyvin, eikä sittenkään ollut hyvin. Äitini löysi aina purnaamista ja valittamista. Koulussa piti tietenkin pärjätä ja onneksi minä pärjäsin. Kun kannoin kokeista kymppejä kotiin, saattoi isäni ihmetellä miksi en kirjoittanut vielä jotain ylimääräistä kokeeseen saadakseni kympin perään plussan.
Kun kasvoin, jouduin äitini kanssa melkoiselle törmäyskurssille. Olin kurkkuani myöten täynnä kaikkia “pitää” -asioita. Minulle tuli kausia jolloin löin kaiken aivan lekkeriksi. En jaksanut välittää hittojakaan mistään. Tein niin tai näin, sain kuitenkin kritiikkiä, joten oli ihan sama höllätä oikein kunnolla. Sekoilin ja rellestin teininä. Kopioin läksyt kaverilta ja lunttasin kokeissa. Lintsasin koulusta ja keskiarvo jatkoi laskuaan.
Nyt ymmärrän että tuo kaikki oli tietenkin osa teini-ikää, mutta varmasti myös aivan liiallisen kurin ja vaativuuden aikaansaannosta. Käytökseni oli vastaisku vanhempien vaativuudelle ja toiveille. Suunnittelin jopa etten opiskele enää päivääkään yläasteen jälkeen. Toisin kuitenkin kävi, onneksi.
Kun aikuistuin ja muutin kotoa pois, yritti äitini vaikuttaa edelleen asioihini, kuolemaansa saakka. Kotiini, tietenkin siivoamiseen, kumppaneihin, ystäviin, vaatteisiini ja ulkonäkööni. Hän saneli ja vaati miten meidän pitäisi pitää yhteyttä. Missään asiassa ei koskaan käyty keskustelua mitä kukakin haluaa ja mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Aina vain piti, piti ja piti. Rajasin vuosikymmeniä häntä ja hänen vaateitaan. Se oli hurjan raskasta ja uuvuttavaa. En voinut kertoa äidilleni oikeastaan mitään, koska aina kaikessa oli jotain hämärää sekä parantamisen ja toivomisen varaa. Onnistumisia ei ollut. Mikään ei vain riittänyt.
Ajattelin aina etten toimi koskaan niin kuin vanhempani, mutta eihän omena niin kovin kauas puusta putoa. Vaikka olen heihin verrattuna elänyt elämäni suorastaan boheemisti, olen varmasti keskivertoa vaativampi itseäni kohtaan. Olen polttanut itseni lukuisia kertoja loppuun niin opinnoissa kuin työelämässä. Olen vaatinut itseltäni kiitettäviä arvosanoja, suosituksia työharjoittelupaikoista, kovia viikkotunteja työelämässä ja paljon muuta. Enemmän on ollut parempi. En ole halunnut päteä muille kuin itselleni. Olen muka ollut sitä onnellisempi ja tyytyväisempi, mitä enemmän olen tehnyt.
Vaikka tiedostan asian ja olen pyrkinyt toimimaan toisin, huomaan aina vain sokeutuvani omalle toiminnalleni. Minusta tuntuu usein etten ole tehnyt yhtään mitään, mutta kun kerron kuulumisiani ystäville, he ihmettelevät miten paljon olenkaan saanut aikaan. Niinä hetkinä olen yksi suuri kysymysmerkki ja kysyn usein “ai oikeastiko tämä on paljon”? Suhteellisuuden taju on kärsinyt pahemman kerran vuosikymmenten vaatimuksien alla.
Menneisyyteni myötävaikutuksella sairastuin vaikeaan masennukseen. Masennus on vaikuttanut toimintakykyyni niin paljon, että olen tällä hetkellä työkyvytön. Saatan olla työkyvytön koko elämäni. Arkiaskareissakin voimani vaihtelevat paljon. Niin karua kuin se onkin, vain masennus pystynyt pelastamaan minut suorittamiselta. Sairastumisen myötä on ollut pakko opetella ajattelemaan ja toimimaan toisin. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on ollut antoisaa ja ihanaa.
Kun onni löytyy hyvästä aamukahvista ja auringon säteistä ja mieli joustaa viettää koko päivän yöpaidassa sarjamaratonia katsellen, olen jo pitkällä. Tulevaisuudessa haluan ajatella että minä olen hyvä juuri näin. En tarvitse urotekoja ollakseni jotain enemmän.
Kirjoittaja: Anna-Lovisa, @onnenapilaa_etsimassa
Vapaa palsta vapaaehtoisille on Naistenkartanon vapaaehtoisille tarjottava blogisarja. Blogisarjassa vapaaehtoiset pääsevät julkaisemaan ajatuksiaan blogitekstin muodossa.
Jos sinulla on kysyttävää tai haluaisit kirjoittaa Vapaa palsta -blogiimme, voit olla yhteydessä Tampereen seudun asiakaskoordinaattoriin: Saija Savolainen saija.savolainen@naistenkartano.com.