Julkaistu 28.5.2020
Se k-sana. Se, joka pulppuaa joka suunnasta, pomppaa joka instituution verkkosivun nurkasta ja uutistulvasta tuon tuostakin. Siitä on jo myös toimistommekin kokouksissa tullut se k-sana, sillä aiheesta jo suorastaan uuvuttaa puhua. Mutta puhutaan kuitenkin vielä kerran, sillä Naistenkartano järjesti toukokuussa Erätauko-dialogeja aiheesta Nainen, mitä sinulle kuuluu poikkeusoloissa? Keskustelun tavoitteena oli syventää ymmärrystä siitä, minkälaista on elää poikkeusajan Suomessa juuri nyt sekä kuulla, miten naisten rooli on mahdollisesti muuttunut poikkeusajan myötä.
Dialogeissa nousi esiin laaja tunne- ja elämäntilanteiden eri skaala, yhtä moninainen kuin suomalaiset naiset itsessäänkin. Huoli läheisistä ja yhteiskunnasta ja itsestä oli monilla pinnalla, sekä muuttuneet elämäntilanteet kuormittivat etenkin työrintamalla. Kuitenkin valon- ja toivonpilkahduksia löydettiin myös poikkeusajasta. Monilla tunnetilat vaihtelivat: joinain päivinä ahdisti kovasti, toisina tuntui, että tämähän on ihan OK ja tästä selvitään. Monia huolestutti vanhusten ja omien vanhempien pärjääminen poikkeusolosuhteissa ja eristyksessä. Fyysisen kosketuksen puuttuminen tai katoaminen eristyksen myötä oli monille raskas kokemus, ja sen koettiin myös voivan vaikuttavan ihmissuhteen laatuun, vaikkei mitään olisikaan varsinaisesti tapahtunut.
”Kauheaa ettei omaa äitiäkään saa halata.”
” – – eilen oli yksinäinen fiilis, vaikkei ihmiset oo mihinkään kadonnut, mutta en oo voinut koskea muita ihmisiä kahteen kuukauteen.”
Osa koki etätyön ja uudet työtavat kuormittavana, toiset helpottavina. Nostettiin esiin, että vihdoin on täysin lupa elää vähän hiljaisemmin ja tehdä vähän vähemmän.
”Yhteiskunta on seis – – Ei oo velkaa kenellekään. Saa olla tekemättä yhtään mitään. – – tuntuu että oon myös kaivannut tän tyyppistä olemista. Toivon että jatkossa ihmiset voisivat arvostaa paikalla olemista ja ettei tarttis hulluna olla tekemässä asioita. Voi elää hitaalla tahdilla.”
Työtehtävien vähentymisestä poikkeusoloissa tai siirtyessä etätyöksi muutama kertoi seuranneen tunnetta oman ammattitaidon laskusta tai ahdistusta siitä, ettei koe voivansa pystyä työskentelemään etänä samalla kapasiteetilla kuin normaalisti. Monien – kuten myös allekirjoittaneen – arjessa on tapahtunut hidastumista, kun sosiaalisia tapaamisia ja menoja on jäänyt pois. Osalle tämä oli helpotus, ja osalla oli kova ikävä takaisin sosiaalisempaan arkeen. Monille poikkeusaikaa leimaava tunnetilat olivat pelko ja epävarmuus: vaikka asiatkin olisivat nyt ihan hyvin, ovatko ne enää huomenna?
”Odotan, että elämä normalisoituisi mutta pelkään koko ajan jotain uutta kauheaa tapahtuvan.”
Parasta dialogeissa oli se yhteisymmärrys ja myötätunto, jolla kaikki toisiinsa ja koko yhteiskuntaan suhtautuivat. Pohdittiin, että jokaisen elämäntilanne on erilainen ja eri lailla poikkeusoloissa muuttunut, mutta samalla on mahdollista löytää uudenlaista yhteisöllisyyttä, sillä tästä on kaikkien selvittävä yhteistoiminnalla. Dialogista haettiin uusia ajatuksia ja lähestymistapoja. Oltiin huolestuneita sulkujen vaikutuksesta talouteen ja sitä kautta koko yhteiskunnan tulevaisuuteen ja kestävyyteen. Vanhusten, mielenterveysongelmaisten ja syrjäytyneiden pärjääminen oli monilla mielessä, vaikkei omakaan elämäntilanne ollut parhaimmillaan.
”Tämä ei ole kenenkään vika. Olemme tähän syyttömiä. Jokainen sinnittelee niillä keinoilla mitä kullakin on käytettävissä.”
Myös ”uudesta normaalista” on ehkä tullut jo oma k-sana-ajan kliseensä – itse jäin pohtimaan, että toivoisin että poikkeusajasta voisimme säilyttää sen, että kun puhutaan normaalista (elämän)tilanteesta, kenen normaalista me oikein puhumme?
Esimerkiksi monet viralliset ohjeistukset on rakennettu ajatukselle muiden ihmisten kanssa elävistä tai perheellisistä, vaikka Suomessa asuu noin 1,2 miljoonaa ihmistä yksin. Poikkeusajan dialogeissa oli kaikista läpileikkaavimpana teemana ne moninaiset elämäntilanteet ja ihmisten elämät, joihin tämä vaikutti kaikkiin eri tavoin. Ei ollut kahta täysin samanlaista elämäntilannetta. Ehkä voisimme muistaa ilman poikkeustilaakin, että moninaiset ihmiset ja elämät ovat sitä normaalia.
”Sain oivalluksia muitten puheenvuoroista. Omien huolien kanssa en ole yksin. Muillakin on samoja huolia läheisistä ja taloudesta ja yksinäisyydestä.”
Veera
Järjestöassistentti
Kursivoidut sitaatit poimintoja Naistenkartanon erätauko-dialogeista 12.5. ja 26.5. Tutustu tiivistelmään dialogeista Erätauko-säätiön verkkosivuilla: Poikkeusajat muuttavat vapauden rajoja