Vapaa palsta vapaaehtoisille: Marraskuu, surun kuukausi

Marraskuu, surun kuukausi

Julkaistu 16.11.2023 | Vapaa palsta vapaaehtoisille

Aila Ikonen laulaa laulussaan, ettei suru ole suora viiva ja se on totta. Marraskuun pimeys tuo mukanaan haikeuden ja tuo laulu tuo minulle siihen lohtua. Luonto kuolee ja ympäristö muuttuu harmaaksi sekä pimeäksi, juuri ennen lumen tuloa. Kehon rytmikin muuttuu hitaammaksi ja haluaisin vain istuskella villasukissa takkatulen äärellä. Minulle tämä on luopumisen vuodenaika.

  Meitä kaikkia kohtaa jossain vaiheessa elämää hetki, jolloin joudumme jättämään jonkun rakkaista ihmisistämme. Elämässä ei ole kovin monta yhtä varmaa asiaa kuin kuolema ja siksi sitä ei kannattaisi lakaista maton alle unohduksiin.

Marraskuu tulee joka vuosi, niin nytkin ja se muistuttaa neljä vuotta sitten ajasta, jolloin menetimme kahdeksan kuukauden sisällä kolme läheistä. Ensin äitini, jonka kuolema oli normaali luonnollinen asia ja hänen olikin aika päästä pois.

Siitä viiden kuukauden päästä sain poliisilta soiton ainoan lapseni kuolemasta ja sitä oli vaikea hyväksyä. Sitten puolen vuoden jälkeen kuoli mieheni veli, hänkin aivan liian nuorena ja yllättäen.

Miltä suru tuntuu?

Surua ei koskaan voi etukäteen tietää miltä se tuntuu, koska se ei tunnu aina samalta. Suru on myös hyvin yksilöllistä ja se saa tuntua omalta ja intiimiltä. Ensin olo voi olla todella turvaton ja tuntuu kuin missään ei olisi ketään, vaikka todellisuudessa läheiset olisivat tukena. Voi olla tunne kuin olisi yksin koko maailmassa, tai voi kokea olevansa täysin poissaoleva.

Suru ja ikävä ovat tunteita, mutta nekään eivät kestä ikuisesti. Surusta voi sairastua ja siihen on myös helppo ihastua, mutta siitä on hyvä päästää myös irti. Ihminen tietää milloin sen aika on, jollekin lyhempi ja toiselle pidempi. Kukaan toinen ei voi sanoa miten pitää surra, sillä jokaisella on lupa tuntea kaikki omat tunteensa.

Suru on voimakas tunne, jonka edessä olo on täysin voimaton ja toivoton, joten silloin on parempi vain olla. Kun itkettää niin antaa itkun tulla, se helpottaa. Ikävälle ei voi mitään ja sille pitääkin antaa tilaa. Joskus oloa voi helpottaa, kun rauhoittaa itsensä ja hengittelee syvään, sisään sekä ulos hengityksiä. Muistojen täytyy kuitenkin antaa tulla ja mennä, sillä varsinkin alussa kaikki muistuttaa jostain.

Surun hetkellä ei oikein jaksa uskoa, että kaikki helpottaa joskus, mutta menetykset kuuluvat elämään, emmekä voi sille mitään. Joskus nämä kivut saavat meissä kasvamaan jotain uuttaa, jonka ymmärtää vasta myöhemmin. Sitä voisi kuvailla, vaikka henkisten lihasten kasvattamiseksi.

Oman lapsen kuolemaan ei voi koskaan varautua etukäteen, sillä kaikki menee väärin päin. Vaatii uskallusta pysähtyä ja kohdata kaikki mitä edessä on. Kannattaa mennä vain hetki kerrallaan yksi päivä kerrallaan, niillä askelilla kuin se itselle on mahdollista. Äidille lapsi on aina lapsi, hänen iästään riippumatta.

Järjellä on vaikea koittaa selittää, että kuolemalla olisi joku tarkoitus. Eikä kaikki ihmiset voi nähdä asiaa niin, sillä eri ihmisillä on erilainen käsitys kuolemasta. Siihen voi liittyä elämänkatsomus, vakaumus tai kulttuurilliset asiat.

Surussa on vaikea nähdä asioita selvästi, eikä tarvitsekaan. Joskus meitä voi vaivata myös syyllisyys, joka on turhaa, sillä tehtyjä ei tekemättömäksi saa. On kuitenkin hyvä käsitellä kaikki tunteet jollain tasolla. Eikä ole väärin kääntyä ammatti ihmisten puoleen myös surun hetkellä.

Meillä voi olla miljoona kysymystä, joihin kukaan ei voi vastata. On normaalia miettiä, miksi juuri meille kävi niin? On normaalia tuntea vihaa ja katkeruuttakin.

Surun kanssa ei tarvitse olla yksin, jos ei halua. Kannattaa hakeutua luotettavien ihmisten seuraan, jossa voi olla juuri sellainen kuin on, haavoittuneenakin. On hyvä, jos on eri ihmisiä, joille voi soittaa sillä hetkellä, kun tuntuu ettei jaksa. Usein auttaa, kun joku vain kuuntelee, aina ei sanoja tarvita ollenkaan.

Surussa tulee käytyä monia tunteita läpi niin vihaa kuin rakkauttakin. Kaikki tunteet ovat sekaisin ja silti ne ovat yhtä oikeita. Surun keskellä voi tuntea myös iloa, sillä onhan muistot olemassa. Ei ole väärin nauraa, kun mieleen muistuu joku hauska asia.

Auttaako itkeminen

Jollekin itkeminen toisten nähden on vaikeaa, mutta itku vaikka kassajonossa ei haittaa ketään, jos itkettää. Itkemistä ei tarvitse pyytää anteeksi eikä siinä ole mitään hävettävää. On toki hyvä sanoa ihmetteleville, ettei ole mitään hätää.

Ei kannata padota tunteita sisälle, vaan surupyrähdyksen tultua voi antaa sen mennä menojaan. Itku voi auttaa siinä, sillä kyyneleethän ovat sielun pesuvettä. Näin mieli ja sydän rauhoittuu ja voi luottaa, että kaikki järjestyy jossain vaiheessa.

Kuka saa rukoilla?

Jostain syystä meillä rukous liitetään usein uskontoon, vaikka se ei ole minkään uskonnon yksinoikeus. Ei kukaan voi sanoa millainen on oikea rukous. Joskus vain pieni sana tai katse riittää ja rukous antaa rohkeutta taas uskoa itseensä. Rukouksesta saa voimaa, eikä ole yhtä ainoaa tapaa rukoilla, vaan jokaisella on oikeus omaan rukoukseensa.

Voi tuntua omituiselta, että pitäisi tuntea myötätuntoa itseä kohtaan, mutta sekin on tärkeää surun keskellä, sillä sureminen vie voimia. Jos ei jaksa tehdä normaaleja askareita, niin se ei haittaa ja joskus on syytä hakea sairauslomaa myös töistä.

Joillekin on vaikeaa käsittää, etteivät kaikki sure samalla tavalla ja niinpä ihmiset saattavat antaa ohjeita ja neuvoja, kuinka kuuluisi surra. He eivät tarkoita pahaa, mutta voi olla, ettei siinä tilanteessa jaksa kuunnella sellaisia neuvoja ja se voi tuntua myös loukkaavalta. Ja siihenkin on oikeus ja sen voi myös sanoa ääneen.

Jooga ja meditointi voi auttaa myös surutyössä. Levoton mieli voi kaivata rauhaa ja hiljaisuutta ja meditointia varten kannattaa varata kotoa paikka, jossa saa olla rauhassa. Meditointi ei tarkoita pään tyhjentämistä ajatuksista, vaan joskus kannattaa meditoida juuri päinvastoin, eli ajattelee jotain asiaa. Sitä kautta voi löytyä voimaa, jota on meissä kaikissa, sillä suru vaatii myös voimia. Kaikkien ei tietenkään tarvitse joogata, vaan jollekin voi sopia vaikka juokseminen.

Pitääkö kuolemasta puhua

Kuolema pysäyttää miettimään myös omaa kuolemaa ja elämää. Olenko elänyt riittävän hyvin? Onko jotain jäänyt sanomatta ja anteeksi pyytämättä? Kuolema vie pakosti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Usein se murtaa jonkin padon ja joitain uuttaa tulee tilalle, vaikka emme sitä heti näe.

Surun ja murheen keskellä emme aina kehtaa tai uskalla pyytää apua, mutta juuri silloin sitä pitää pyytää. Kun apua pyytää, niin sitä myöskin saa. Kun uskaltaa ottaa vastaan kaiken avun mitä saa, voi tuntea sydämessään todella suuren ilon ja kiitollisuuden tunteen. On vapauttavaa, kun saa olla heikko.

Ikävät kokemukset opettavat paljon elämästä ja niistä voi tuntea jopa kiitollisuutta, vaikka se kuulostaakin ehkä kummalliselta. Elämä yleensä osaa ratkaista kaikki tilanteet, ne vaikeatkin, jos vain annamme sille mahdollisuuden löytää ne. Silloin myös oikeat ihmiset ja asiat löytävät omaan elämäämme.

Aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja silloin pitää antaa elämän kannatella. Kaikilla on oikeus tuntea olevansa joskus heikko, eikä se vie meiltä arvokkuutta eikä ihmisyyttä. On lupa itkeä ja olla vain. Kaikilla meillä on omat herkät kohtamme ja kipupisteemme, mutta kohtaamalla ne voimme oppia elämään niiden kanssa. Rohkeutta on ottaa vastuu omista tunteista, myös niistä epämiellyttävistä.

Pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että ilo palaa elämään ensin todella mitättömän kokoisina palasina, mutta palaa kuitenkin. Rakkaus ei häviä koskaan.

Meidän kulttuurissamme on paljon tabuja, jotka liittyvät kuolemaan, elämme ikään kuin sitä ei olisi. Asenne on kummallinen, sillä kuolema kuuluu meidän jokaisen elämään. Myös asenne suruun on välillä outo, sillä ei ole yhtä oikeaa tapaa surra. Poikani kuolemaan liittyi huumeet, jotka myös ovat tabuja joillekin. Itse olen puhunut asioista avoimesti, sillä huumeet voivat koskettaa kenen tahansa elämää.

Marraskuu kuitenkin loppuu aikanaan ja lumi tulee maahan, jolloin mielikin muuttuu valoisammaksi, kun maa saa kauniin lumipeitteen. Tosin ainahan se ei ole varmaa, sillä myöskään säihin emme voi vaikuttaa.

Vapaa palsta vapaaehtoisille on Naistenkartanon vapaaehtoisille tarjottava blogisarja. Blogisarjassa vapaaehtoiset pääsevät julkaisemaan ajatuksiaan blogitekstin muodossa.

Jos sinulla on kysyttävää tai haluaisit kirjoittaa Vapaa palsta -blogiimme, voit olla yhteydessä Tampereen seudun asiakaskoordinaattoriin: Saija Savolainen saija.savolainen@naistenkartano.com.