Mediatutkija Katariina Kyrölä on perehtynyt siihen, miten media muokkaa mielikuviamme lihavuudesta. Hän sanoi kerran haastattelussani, että populaarikulttuurin fatfobinen presentaatio lihavista ihmisistä ei ole lainkaan niin vaarallinen asia lihaville ihmisille, kuin ne tahot, jotka väittävät välittävänsä lihavuudesta vain puhtaita faktoja ilman arvolatauksia. Näitä faktoja, jotka eivät kuitenkaan ole irrallaan kulttuurimme kauneusihanteista saati vailla arvolatausta, esitetään kaikkein eniten silloin kun puhutaan terveydestä. Sen verran olemme jo oppineet, että lihavuuden kommentointi esteettisenä haittana on täysin tuomittavaa. Mutta terveyden nimissä – ah miten kovaa silloin saa ja monen mielestä edelleen pitää lyödä. Koska kansanterveys. Ja tulevat sukupolvet.
Aina kuitenkin tuntuu unohtuvan, että lihavia stigmatisoivalla ja syrjivällä terveyspuheella on hintansa. Väitän, että se hinta on kovempi kuin moni uskaltaa ajatellakaan, kovempi kuin lihavuuden hinta yhteiskunnalle. Jos oikeasti tehtäisiin tutkimus, miten paljon jo lapsuudesta alkavaa inhimillistä kärsimystä, syömishäiriötä, jatkuvaa epätervettä laihduttamista, menetettyjä työtunteja ja paljon, paljon muuta ihmisten mieliin istutettu lihavuuden pelko ja inho aiheuttaa, tulos olisi järkyttävä. Meille syötetyt läskikammoiset ajatukset ja asenteet kun eivät suostu vain hiljaa päässämme muhimaan, ne puskevat väkisin ulos. Ne saavat ihmisen tarkkailemaan itseään, etsimään virheitä, vihaamaan omaa kehoa, aloittamaan laihduttamisen silloinkin kun siihen ei olisi minkäänlaista syytä – ja välittämään kehovihan värittämän itsekriittisyyden ja huonon itsetunnon kaikkine lieveilmiöineen myös omille lapsilleen. Läskikammoiset ajatukset huonontavat suhdettamme ruokaan ja syömiseen, saavat meidät arvottamaan itseämme ja muita täysin ulkoisten asioiden perusteella. Ja kun puhutaan terveydestä, ne saavat meidät keskittymään vaa´an ja mittanauhan lukemiin silloin, kun pitäisi keskittyä hyviin tekoihin ja oman olon kuunteluun. Pahimmillaan ne aiheuttavat kuolemaan johtavan sairauden.
Sama media voi peräkkäin julkaista jutut, joista ensimmäisessä kauhistellaan lihavuutta ja seuraavassa sitä, kuinka 8-vuotiaat tytöt jakavat laihdutusohjeita toisilleen TIKTOKissa. Voiko oikeasti olla niin, että noiden kahden asian liittyminen toisiinsa on valtaosalle ihmisistä täysin outo ajatus?
Jos halutaan puhua terveydestä ja elintavoista, miksi emme puhu nimenomaan niistä? Milloin hyvinvointitoimijat ja myös media ottavat oikeasti vastuun siitä, millaisia arvoja ja asenteita ne välittävät ihmisille?
Asennemuutos ei ole helppo juttu, mutta onneksi hyviäkin signaaleja on näkyvissä paljon. Moni terveysalan toimija on aidosti muuttanut tapojaan tasa-arvoisemmiksi, eikä lihavan ihmisen terveyden hoitaminen aina lähde liikkeelle siitä laihdutuskehoituksesta. Monilla tavallisilla ihmisillä sen sijaan on vielä paljon tekemistä, mutta optimistina uskon muutoksen mahdollisuuteen. Onhan lihavuuden ällöttelyn sijaan päästy sentään jo seuraavanlaisiin lausuntoihin: “minä todellakin hyväksyn kaikki ihmiset kokoon katsomatta, ja jokainen on yhtä arvokas, mutta se on se lihavuus, mitä en hyväksy!” Seuraava askel on sen ymmärtäminen, että ihmisistä ei voi irrotella itselleen mieluisia osia, hyväksyä ne, ja jättää jokin osa hyväksymättä. Ihminen on kokonaisuus, ja jos kysymyksessä on lihava ihminen, hänet joko hyväksyy tai ei hyväksy. Ei ole mitään välimuotoja.
Kirjoittaja: Jenny Lehtinen, toimittaja ja kehoaktivisti