Julkaistu 19.11.2020
Kyselin vankien kuntoutusryhmässä, kuka on ollut heidän elämänsä tärkein hyvä ihminen. Yksimielinen vastaus oli äiti. Vanhainkodeissa odotetaan äitiä käymään. Dementoitunut kuiskaa hoitajalle ”äiti” ja silittää tämän kättä. Sotarintamalla olleet kertovat, että haavoittuneet huutavat Jumalaa ja äitiä – eivät isää. Näyttelijät puhuvat yksityisestä yleisöstä. Kun heiltä kysytään, kenelle näyttelit nuorempana: ”Kyllä luulen, että näyttelin äidille.” Äiti on ensimmäinen ja viimeinen sana. Äiti on rakas ja tärkeä silloinkin, kun hän pystyy toteuttamaan äitiyttä vajavaisesti.
Äitiä kannamme aina mukanamme. Tai äidin puutetta. Äiti on henkilö, johon lapsi kohdistaa tarpeensa ja odotuksensa. Äidin suhtautumisesta lapsi peilaa sitä, miten arvokas hän on ja miten ihmisiin voi luottaa. Äitiin kohdistuu 120 prosenttiset odotukset. Äidin pitäisi täyttää kaikki tarpeet ja odotukset. Äidin pitäisi olla kuin turvasatama, johon elämän kolhimanakin voi turvallisesti tulla.
Epätäydellisten ihmisten maailmassa emme ole onnistuneet saamaan täydellistä äitiä. Toiset ovat saaneet riittävän hyvän äidin eikä suhteessa ole tavanomaista suurempia ryppyjä. Toiset saavat kantaa hankalampaa taakkaa. Keski-ikäisten ihmisten yksi suuri kipu on siinä, että he eivät ole kokeneet olevansa sellaisia kuin äiti olisi toivonut ja että he ovat olleet pettymys äidille. Puoli vuosisataa sitten kasvatustapa oli moittiva, ja harva vanhempi kiitteli lapsiaan. Siksi monelle on jäänyt käsitys siitä, että hänen olisi pitänyt olla toisenlainen, jotta äiti olisi ollut häneen tyytyväinen.
Oliko äidin sylissä tilaa? Jaksoiko äiti antaa hellyyttä? Oliko hän tasapuolinen? Kasvattiko hän moittimalla vai kiittämällä? Millaisen samaistumiskohteen hän tarjosi tytöksi kasvuun? Miten äiti tuki pojan itsenäistymistä? Voiko äidin luo mennä huolineen? Saiko äidiltä lohdutusta? Opettiko äiti elämässä tarvittavia taitoja? Jäikö äidin ikävä vaille täyttymystä ja seuraako se vielä aikuisuudessa.
Keski-iässä moni nainen huomaa, että elämä on kuin jarrut päällä kulkemista tai nimettömän möykyn kantamista. Joskus täyttymättömän äidinikävän tunnistaminen ja työstäminen on avain äidin varjosta vapautumiseen ja itsensä näköisen elämän löytymiseen. Suhteessa äitiin voi päästä sovintoon, vaikka konkreettista yhteyttä äidin kanssa ei syntyisikään. Mielen sisällä voi syntyä sovinto, vaikka äidin hyväksyntää ei pääsisi koskaan kokemaan eikä äidin ikävä kokisi täyttymystä.
Kirjoittaja: Saara Kinnunen, psykoterapeutti, sosiaalipsykologi, tietokirjalija
Lisää aiheesta voi kuulla Saaran vetämällä yleisöluennolla “Äitiemme perintö” Helsingissä ma 23.11. klo 18.30-20. Tampereen luento 26.11. on valitettavasti peruttu sairaustapauksen vuoksi.