Onko pakko sulaa kokonaan, että voi rakentua uudestaan?
Blogikirjoitus | Julkaistu 13.2.2023
Perhosen toukka koteloiduttuaan muuttaa muotoaan elävästä ja liikkuvasta olennosta täysin nestemäiseksi. Sopivaksi katsotun ajan kuluttua nesteestä muovautuu perhosen raajat, vartalo, siivet, sisäelimet, kaikki.
Entäpä ihminen? Voiko muutosta tapahtua, ennen kuin on hajonnut soluiksi ja atomeiksi, ennen kuin on täysin sulanut?
Minun muutokseni oli väistämätön ja tarpeellinen – enhän ilman sitä olisi sitä, mitä nyt olen. Ei se silti kivuton ollut, mutta kestin sen koska minun täytyi. Pitkän epätietoisuuden ja uupumisen päätteeksi annoin itseni sulaa ja muuttua jokseenkin työkyvyttömäksi. Voidaan sanoa, että siihenastinen elämäni, jos ei nyt hajonnut, niin ainakin se oli jonkin aikaa ilman selkeää muotoa. Neuvoni on, että jos sinulla on mahdollisuus valita, pysähdy ennen kuin alat sulaa. Ei ole mitenkään pakollista hajota ja uupua ymmärtääkseen, että nyt olisi aika vetää henkeä.
Tunteekohan toukka kipua tai muuta epämiellyttävää sulaessaan, tai perhonen rakentuessaan? Ihmeellisintä on, että tuo nestemäinen välimuoto säilyttää kaiken tiedon, mitä tarvitaan toukasta perhoseksi muuttumiseen. Muistaako perhonen olleensa joskus toukka? Ihmetteleekö se ensilennollaan siipiä ojennellessaan, että miten se voi liikkua niin uudella tavalla ja nähdä koko maailman aivan uudesta kulmasta?
”Onkohan sinulta jäänyt ADHD diagnosoimatta?” Äitini katsoi minua miettivän näköisenä. Kysymys pysäytti ja ihmetytti. Tuosta kesäisestä hetkestä on nyt kulunut jo kohta kaksi vuotta, mutta se käynnisti muutoksen. Ja tavallaan vielä merkittävämpi askel koko prosessissa oli se päivä, kun löysin tieni vertaistuen pariin. On aivan mahdoton kuvailla sitä ylleni vyöryvää tunnetta, minkä sain keskusteluiden myötä kokea. Siis että ihan todellako tässä maailmassa on ihmisiä, naisia, minun ikäisiäni, jotka samaistuvat tarinaani! Siihen kaikkeen sekopäiseen hulluuteen ja epävarmaan ajelehtimiseen, mitä neurokirjolla olevat aivoni ovat minulle tarjoilleet?
Ei ole silti ollut kovin helppoa myöntää, että nyt voimavarani eivät ehkä enää riitäkään työhön, jota olen aina rakastanut ja jossa olen oikeasti hyvä, siis ammattilainen. Että työn ulkopuolella en pystykään kunnolla palautumaan aistiärsykkeiden ja sosiaalisuuden kuormasta. Tuntui, että myöntämällä omat heikkouteni altistaisin itseni muiden tuomioille. Ihmiset pääsisivät sanomaan, että haa, etpä taida ollakaan niin ammattilainen! Ja aivan kuin samalla jotenkin lyttäisin työpaikkani ja kaikki asiakkaat, kun sanoisin ääneen, että täällä on nyt minulle liikaa kaikkea. Että en ehkä pysty olemaan niin läsnä, kuin minun odotetaan olevan. Mutta nuo ajatukset olivat vain osa väsyneen ihmisen epätietoista tilaa. Mikä helpotus onkaan yhtäkkiä ymmärtää, että minun ominaisuuteni ja haasteeni ovat tavallaan erillisiä kaikesta ympäristöstäni, ne ovat minua ja vain minua.
Silti mietin, voisiko tämän päivän työelämässä olla vielä elementtejä, joita poistamalla tai uudelleenjärjestelemällä mahdollistettaisiin työn tekeminen entistä useammalle erityispiirteiselle? Monilla aloilla pidetään vielä aika tiukasti kiinni aiemmin laadituista tehtäväkokonaisuuksista ja kriteeristöistä, eikä esimerkiksi lyhyempää työviikkoa juurikaan työpaikkailmoituksissa mainosteta. Jokseenkin enenevissä määrin on kyllä voinut törmätä mahdollisuuksiin räätälöidä työnkuvaa osaamisen mukaan, mikä on ehdottomasti hyvä suunta. Mutta mikäli työn tarjoaja luettelee ilmoituksessaan ehdottomaksi kriteereiksi niin yber-sosiaalisuuden, luovuuden ja heittäytymiskyvyn kuin lähityöskentelyvelvollisuudenkin, voi neurokirjon henkilö takertua näistä yhteen ja jättäytyä rekryprosessista pois vain siitä syystä. Esimerkiksi ADHD- tai autismin kirjon piirteinen aikuinen putoaa turhan herkästi ja turhan nuorena eläkelokeroon juuri siksi, että vaikkapa sosiaalisten tilanteiden tai aistikuormittumisen haasteet estävät työskentelyn useimmissa koulutustaan ja lahjojaan vastaavissa töissä.
Onko meillä yhteiskuntana varaa jättää niin paljon luovaa, osaavaa, lojaalia, huolellista ja tunnollista potentiaalia käyttämättä? Ovatko erityispiirteet ja -tarpeet aikuisten ihmisten työelämässä asioita, jotka työnantajat ja rekrytoijat näkevät ylimääräisinä, yleistä tuloksellisuutta hidastavina tekijöinä? Tietoa varmasti tarvitaan lisää ja onneksi neurokirjon piirteistäkin puhutaan koko ajan enemmän. Aistiyliherkkyys tai sosiaalinen kömpelyys kun eivät ole invalidisoivia ongelmia, vaan henkilön erityisiä synnynnäisiä ominaisuuksia. Vaikka ne eivät toimisikaan supervoimina, ne eivät saisi olla esteenä niiden todellisten supervoimien loistaa ja päästä osaksi yhteiskuntaa, arvokkaina ja merkityksellisinä.
Oma ehdotukseni työpaikkailmoitukseksi (saa käyttää vapaasti!)
”Etsimme ihmistä, joka tunnistaa vahvuutensa ja osaa kertoa, miten hyödyntää niitä. Meillä voit puhua rohkeasti myös heikkouksina pitämistäsi ominaisuuksista. Löydämme varmasti juuri sinulle sopivan työskentelytavan, josta nautit ja jolla pystyt parhaiten antamaan oman panoksesi meille. Kerro, mitä voimme tehdä ollaksemme juuri sinulle se paras mahdollinen työympäristö ja -yhteisö. Meistä olisi mukavaa, jos haluaisit tulla toimistolle vaikka pari kertaa viikossa, ihan jo yhteisten pullakahvien vuoksi. Mutta ymmärrämme hyvin, mikäli kaipaat useimpina päivinä työrauhaa ja teet töitä mieluummin etänä – tärkeintähän on, että työ tulee tehdyksi. Odotamme innolla, että pääsemme yhdessä suunnittelemaan työnkuvaasi. Tervetuloa töihin sellaisena kuin olet! Voit hakea tätä työtä sinulle sopivalla tavalla: puhelimitse, sähköpostilla, virallisemmalla hakemuksella ja CV:llä, videoesittelyllä, tai laita vaikka tekstari niin sovitaan haastattelusta!”
Kiitos, Naistenkartano, että annoit minun koteloitua ja saavuttaa uuden muotoni huomassasi. Nyt suin ja oion siipiäni ja annan niiden viedä kohti uusia seikkailuja!
Kirjoittaja: Siiri Jokikota, Naistenkartanon viestintäassistentti 2022-2023