Blogikirjoitus | Julkaistu 22.8.2022
Paljaana ja riisuttuna itseni äärellä – kohtasin läheisriippuvuuteni
Jos minulla on mahdollisuus voida paremmin, niin miksi en tarttuisi siihen ja ottaisi apua vastaan. Käymäni minnesotamallinen läheistenhoitojakso on kymmenen päivän pituinen. Se on tarkoitettu alkoholistien tai päihderiippuvaisten läheisille. Jaksolla läheisillä on mahdollisuus saada apua läheisriippuvuuteen ja päästä alkuun oman toipumisensa tiellä.
Alkoholismi on nimensä mukaisesti holistinen sairaus. Se sairastuttaa läheisen päihderiippuvaisen rinnalla. Minnesotamallinen hoito on holistinen, läheisille ja alkoholisteille tai päihderiippuvaisille on olemassa oma hoitokokonaisuutensa.
Harkinta omalle läheishoitojaksolle lähdöstä
Oma läheishoitojaksolle lähtöni oli pitkän harkinnan tulos. Vaikka sisimmässäni tiesin, että varmasti saisin apua, epäröin silti sinne hakeutumista. Mietin, olenko minä oikeasti hoidon tarpeessa. Olenko minä riittävän läheisriippuvainen mennäkseni jaksolle. Toisaalta mietin, että mennessäni hoitojaksolle, joutuisin myöntämään ja tunnustamaan, ettei kaikki ole hyvin. En myöskään tiennyt etukäteen mitä kaikkea jakso pitäisi sisällään. En pystynyt suunnitella valmiiksi ja hallita tulevaa, niin kuin olin tottunut tekemään.
Käytyään oman alkoholistien hoitojaksonsa, mieheni voi hyvin. Aloin tuntea jopa kateutta hänen hyvinvoinnistaan. Mietin, että missä on minun ennennäkemättömän hyvä elämäni. Minä olin hoitanut perheen, kodin ja pitänyt kulissit yllä, ettei totuus elämästämme paljastuisi. Hoidon käytyään mieheni kertoi kaikille onnellisesta raittiista elämästään. Missä oli minun kiitokseni? Mihin kaatuivat kulissit? Mieheni kertoi sairaudestaan avoimesti ja minä paljastuin. Häpeäni perheessämme tulikin esiin. Kaikki hulluus, jonka keskellä olin elänyt tuli päivänvaloon minun pyytämättäni. Ei tarvinnut olla ”kummoinenkaan Einstein” tietääkseen, että olin elänyt tuota aikaa. Olinhan minä hänen vaimonsa.
Kun mieheni puhui avoimesti sairaudestaan, koin yhtä aikaa sekä häpeää omasta paljastumisestani, että kiitollisuutta mieheni rehellisyydestä. Puhumalla sairaudestaan, hän hoiti itseään. Minulle rehellisyys on omilta vanhemmiltani opittu tärkeä arvo. Häpeä alkoholistiperheen elämästä oli ajanut minut elämään vasten tätä tärkeää arvoa, rehellisyyttä. Seuratessani mieheni avoimuuden ja rehellisyyden kautta lisääntyvää hyvinvointia, kypsyi sisälläni halu lähteä omalle hoitojaksolle. Päätin, että jos minulla on mahdollisuus voida paremmin, halusin ottaa tuosta mahdollisuudesta selvää.
Tuntui oudolta olla potilas
Hoitojakso alkoi sanoilla: ”Hei, olen Tuula läheisriippuvainen”. Heti hoitojakson alussa sain oman potilasnumeron. Tuntui oudolta olla potilas. Olin hoitanut kotia ja työssäni fysioterapeuttina kuntoutan asiakkaitani. Vähitellen hoitojakson edetessä sisäistin ja tunnustin, ettei kukaan ollut ilman syytä hakeutunut hoitojaksolle. Minullakin oli hoidon tarve. Aloin jo hoitojakson alussa tuntea kiitollisuutta siitä, että minulla on alkoholistipuoliso. Ilman sitä en olisi hoitolaitoksella hakemassa itselleni apua ja oppimassa tuntemaan itse itseni paremmin.
Suuren jännityksen päivä ja syväsukellus tunteisiin
Hoitojaksolla jokainen läheinen saa oman päivän, jolloin on mahdollisuus kertoa oma elämäntarinansa. Tarina alkaa päivästä, jolloin synnyin ja päättyy nykypäivään. Ohjeena oli kertoa rehellisesti omasta elämästä. Nyt ei ollut enää aika kertoa alkoholistin elämästä vaan omasta.
Toinen ohje oli, että on tärkeää kertoa erityisesti ne asiat, joiden kohdalla tuntuu etten ainakaan tuota asiaa halua tai kehtaa kertoa. Helposti tuli myös tunne, että enhän minä voi ”valittaa”, kun ei minulla nyt sentään yhtä vaikeaa tai kamalaa elämää ole ollut kuin tuolla toisella. Tällöin terapeutit viisaasti palauttivat miettimään omaa elämää sanoen: ”Tämä ei ole ”kurjuuskilpailu”. Jokaisen tunne on oma ja oikea. Kukaan muu ei ole elänyt sinun elämääsi ja sinulle tunne on totta. Jos jokin asia on aiheuttanut voimakkaan tunnereaktion, niin se on oikeasti tapahtunut ja nyt on aika kertoa se.”
Muistan suunnattoman jännityksen oman päiväni aamuna. Oli aika kertoa kaikki syvimmät häpeää, pelkoa ja hämmennystä aiheuttaneet tapahtumat elämässäni. En tiennyt kuinka pitkä päivä tulisi olemaan. Ohje oli käyttää juuri niin kauan aikaa, kun tarvitsee. Päivän aikana pidettäisiin kahvi- ja lounastauot, mutta muuten olisi puheenvuoro minulla. Ohjeena oli myös unohtaa kello ja muut tilassa olevat läheisjakson potilaat ja terapeutti. Tarkoituksena oli kertoa itse itselleen oman elämän tapahtumat ja erityisesti ne vaikeimmat asiat.
Päiväni kesti aamusta iltaan. Ajantajuni hävisi täysin. Välillä itkin, välillä nauroin, välillä pelontunne, jossa olin elänyt, oli niin vahva, että tuntui kuin olisin elänyt sen ajan elämässäni uudelleen. Kuvasin tuntemukseni keskenmenosta. Kuvasin myös tunteeni uudesta raskaudesta, joka yllätti juuri, kun olin ajatellut, etten uskalla yrittää lasta mieheni alkoholismin vuoksi. Toisaalta päivä kului kuin siivillä, toisaalta tuntui kuin olisin elänyt nuo neljäkymmentä vuotta uudestaan kaikkine iloineen, suruineen ja pelkoineen.
Päivän merkityksellisimmät hetket
Merkityksellisimpiin hetkiin päivän aikana kuului hetki, jolloin kerroin isäni kuolemasta ollessani vain 9-vuotias. Luulin käsitelleeni surun aikuisuuteen mennessä, mutta en tiennyt sisälläni edelleen olevasta hämmennyksen tunteesta. Muistan tänäkin päivänä hetken, kun 9-vuotiaana kuulin sanat: ”Isä on poissa”. Mietin mielessäni, että tietysti hän on poissa, hän on saamassa syöpähoitoa sairaalassa. Samaan aikaan muistan hämmentyneeni täysin siitä, että ihmiset ympärilläni itkevät. Mietin, miksi kaikki itkevät? En osaa sanoa, milloin minulle selvisi tosiasia, että isä oli kuollut. Hän ei enää tulisi kotiin, hän ei olisi täällä fyysisesti kanssamme. Luultavasti asia selvisi minulle piankin, mutta tuo hämmennyksen tunne oli vahva. Sitä en ollut unohtanut yli kolmeenkymmeneen vuoteen.
Suurta häpeää aiheutti hetki, kun kerroin elämäni varrella olleesta seurustelusuhteesta, jossa olin ollut erittäin mustasukkaisen miehen kanssa. Olin pelon vuoksi hyväksynyt itseäni kohtaan käytöstä ja alistamista, jota en muuten ikinä olisi hyväksynyt. Kerroin myös miten parisuhde päättyi tilanteeseen, jossa hain oikeuslaitokselta lähestymiskieltoa. Oli todella hämmentävää ja nöyryyttävää saada oikeudessa kuulla tuomarilta, että näethän sinä, eihän hän ole edes täällä oikeussalissa. Eihän sinulla ole mitään hätää, etkä tarvitse lähestymiskieltoa. Kuitenkin muutamaa viikkoa aiemmin olin soittanut Naisten linjalle ja saanut ohjeen, että muistathan, sinulla on todellinen uhka ja sinä et kuvittele tätä. Yksi suunnatonta pelkoa aiheuttanut tilanne oli, kun hiippailin kotona 45 minuuttia hiiren hiljaa, jotta rapussa odottamassa seissyt entinen miesystäväni ei kuulisi minun olevan kotona. Hän yritti tulla minua tapaamaan, vaikka olin pyytänyt häntä pysymään poissa elämästäni. Hän oli vakuuttanut oikeuslaitokselle, että olisi vain halunnut tulla hakemaan tavaroitaan.
Hullunkuriset ja itselleni epäsopivat toimintatavat selkiytyvät
Kun olin kertonut koko elämäni nykypäivään asti, aloin itsekin jo nähdä vastauksen kysymyksiini, jotka olin esittänyt itselleni vietyäni mieheni päihdehoitoon. Miksi minulle kävi näin? Miksi elämäni ei ole helpompaa? Miksi vielä kaikkien elämäni varrella olleiden vaikeuksien jälkeen valitsin itselleni alkoholistimiehen? Aloin nähdä omat itselleni sopimattomat toimintatavat. Olin itse hyväksynyt itseäni kohtaan huonoa kohtelua. Halusin aina auttaa, halusin ymmärtää ja halusin rakastaa, mutta sillä kustannuksella, että oma hyvinvointini oli todellisella koetuksella.
Terapeutin sanat ärsyttivät
Kun olin kertonut oman elämäkertani, oli muiden hoidossa olevien aika kertoa tarinani heille herättämät tunteet. Lisäksi terapeutti kertoi omat havaintonsa ja neuvonsa miten tästä eteenpäin.
Terapeutin kuvatessa omat havaintonsa kertomastani, ei niistä monikaan asia enää tullut yllätyksenä. Olin jo kertomukseni aikana alkanut nauraa huomatessani kertovani aina uudestaan omaa hullunkurista käytöstäni eri tilanteissa elämäni aikana. Sain tämän käytöksen perusteella jopa lisänimen, jota nykyisin kannan huvittuneesti ja suorastaan ylpeydellä, ”Drama Queen”.
Kaksi terapeutin esiin tuomaa asiaa olivat erittäin merkityksellisiä. Toinen niistä oli pyyntö minulle itselleni, kertoa siinä hetkessä, nyt aikuisena ihmisenä, tuolle 9-vuotiaalle Tuulalle, mitä hän olisi toivonut kuulevansa ja mikä häntä olisi auttanut ymmärtämään isän kuolema. Niinpä kerroin siinä hetkessä itse kuvitellulle 9-vuotiaalle itselleni konkreettiset sanat: ”Isä on kuollut”. Voimme käydä häntä muistamassa haudalla, mutta hän ei enää ole täällä fyysisesti meidän kanssamme. Vaikka aikaa oli kulunut yli kolmekymmentä vuotta, niin nuo sanat tuntuivat edelleen auttavan ymmärtämään ja erityisesti hyväksymään hämmennys.
Toinen asia, jonka terapeutti totesi, ei ollut ollenkaan helppo niellä. Lause aiheutti suunnattoman ärsytyksen. Hänen sanansa olivat: ”Niin sekaisin tunteistaan, ettei tunnista tunteitaan”. Jakson aikana oli useaan kertaan painotettu, että suuren tunnereaktion aiheuttavat asiat ovat niitä, joiden äärelle kannattaa pysähtyä. Silloin kannattaa ikään kuin katsoa itse itseään peiliin ja tutkia mistä nuo tunteet kumpuavat.
Olen aina ollut itseäni kohtaan melko ankara. Haluan osata asiat hyvin, tehdä asiat mieluummin täydellisesti. Muille hyväksyn oppimisen, harjoittelun sekä epäonnistumisen. Itse itselleni olin kuitenkin hyvin toisenlainen. Niinpä tuo terapeutin toteama tuntui suorastaan epäoikeudenmukaiselta. Miten niin minä en mukamas tuntisi tunteitani. No, ennen kuin hermostuin terapeutille, niin muistin sanat, kannattaa katsoa peiliin. Lauseesta, ”niin sekaisin tunteistaan, ettei tunnista tunteitaan”, tuli useiden kuukausien ajaksi tärkein oppini.
Pysähdyin useita kertoja katsomaan itseäni peiliin
Harjoitellessani kohtaamaan asioita uudella tavalla, tutkimaan itse itseäni ja toimintatapojani, jouduin pysähtymään monta kertaa tilanteessa, jossa en tunnistanut senhetkistä tunnetta. Sanoin monen monituista kertaa miehelleni, että minulla on nyt jokin tunne, mutta en osaa sanoa mikä se tunne on. Erityisesti viha, kiukku ja katkeruus olivat tunteita, jotka olin haudannut jonnekin syvälle sisääni. Kun vähitellen aloin ensin tunnistaa noita tunteita, pystyin sen jälkeen miettimään mistä ne mahdollisesti kumpusivat ja miten ne voisin käsitellä.
Edelleen tunnen kaikkia noita tunteita, mutta nykyisin pystyn ymmärtämään mistä ne kumpuavat. Joutuessani kohtaamaan arvojeni vastaista käytöstä, epärehellisyyttä, epätasa-arvoisuutta, epäkunnioittavaa käytöstä toisia ihmisiä kohtaan, minulle saattaa tulla voimakaskin tunnereaktio. Pysähdyn tunteen sekä asian äärelle ja mietin, voinko tehdä asialle jotain. Jos voin, kerään rohkeutta pyrkiä muuttamaan asiaa. Jos taas en voi, pyrin löytämään tyyneyden hyväksyä asia. Välillä vaikeinta on olla viisas ja erottaa nämä kaksi toisistaan, asiat joihin voi vaikuttaa ja asiat, jotka on hyväksyttävä.
Puolisoni Christer Schoultz on kertonut paljon julkisuudessa omasta alkoholismisairaudestaan ja siitä toipumisesta. Hän on raitistunut avioliittomme aikana. Minulta on usein kysytty miten sait miehesi hoitoon, miten olet jaksanut elää alkoholistin rinnalla, miten nyt voit luottaa hänen raittiuteen, miten koit hänen juomisensa?
Harvoin kysytään, millaista apua sinä olet saanut tai miten sinä olet toipunut? Läheisen sairastumista tai käytöstä alkoholistin rinnalla ei useinkaan oteta puheeksi. Syynä on ehkä häpeä, ehkä tietämättömyys. Useimmilla meillä kuitenkin on itselle epäsopivia toimintamalleja, vaikkei olisi edes elänyt alkoholistin rinnalla. Minäkin olin oppinut itselleni epäsopivia käytösmalleja jo kauan ennen kuin edes olin tavannut Christerin. Kuitenkin omista itselle epäsopivista toimintamalleista on mahdollista päästä eroon.
Tällä tekstilläni ja asioiden avoimella kertomisella haluan antaa tukea ja rohkeutta epäsopivien käytösmallien kanssa eläville. Toivon teidän uskaltavan hakea apua ja uskaltavan ottaa askeleen omaan itseenne ja oppia elämään oman näköistä elämää. Omalta osaltani voin vakuuttaa sen olevan kaiken sen vaivan arvoista.
”Beauty begins the moment you decide to be yourself, Coco Chanel”
Lisää tietoa ja toipumistarinoita päihderiippuvuudesta sekä läheisriippuvuudesta on saatavilla mm. www.kantamo.fi.
Kirjoittaja: Tuula Schoultz
Blogikirjoitus on alun perin julkaistu Tuulan blogissa 17.11.2019.
Tuulan kokemuksista ja läheisriippuvuudesta voi kuulla lisää Naistenkartanon webinaarissa 1.9.2022.