Julkaistu 8.10.2020
Aikuisen minän kurkkua kuristaa ja tunnen sinut sisälläni pieni tyttö. Ilmaisit silloin niin kovin rohkeasti ja autenttisesti omista tunteistasi sekä tarpeistasi. Kerroit rohkeasti, kun pelotti, harmitti tai kaipasit syliä. Itkit ja nauroit kovaan ääneen tätä maailman tarjoamaa ihmeellisyyttä. Olit elossa ja uskalsit olla täysin aito, kunnes aikuiset elämässäsi tämän toistuvasti sinulta torjuivat.
Pikkuhiljaa uskoit, että tarpeissasi ja toiveissasi oli jotain pahaa ja väärää, sinussa oli jotain vikaa ja epärakastettavaa – miksi muuten aikuiset hermostuivat sinun olemassaolostasi ja tarpeistasi? Et silloin vielä voinut ymmärtää, ettei se kertonut sinusta yhtään mitään – olit täydellinen juuri sellaisena tyttönä kuin olit.
Opettelit hiljentymään ja aloit muovaamaan itsestäsi ihmistä, joka olisi ympäristölle mahdollisimman helppo. Painoit kurkkuun kaiken sen, joka voisi sanoillaan järisyttää muiden päivää ja vetäydyit omaan maailmaan, jossa et olisi haitaksi kenellekään. Olit sellainen kuin aikuiset tarvitsivat sinun olevan, jotta heidän oli edes hetken helpompi hengittää.
Tänään jo tiedät sen kertovan aikuisista, joiden oli mahdoton ottaa sinua vastaan, sillä heillä ei ollut kykyä ottaa itseään vastaan. Ymmärryksestä, kokemuksesta ja tiedosta huolimatta elän aikuisena naisenakin hetkiä, joissa tuo lapsuuden syvä haava ja opittu malli kutsuu minua luokseen. Kun tunnen ja koen vaikeita tunteita enkä tarvittaessa siinä hetkessä sanoita niitä ääneen, tunnen kurkkuni kiristyvän umpeen. Mitä läheisempi ihminen minulle olet, sitä kovemmin tuo kiristys kurkulla tuntuu. Niissä hetkissä saan pysähtyä ja laskeutua keskustelemaan tuon pelokkaan pienen sisäisen tyttöni kanssa ja olla aikuisena minänä paikalla. Rauhoitan tähän hetkeen, rohkaisen totuuteen ja kuuntelen sen, mitä hänellä on minulle kerrottavaa. Annan itselleni ja opetan itseäni.
Toisinaan tämä onnistuu niin kauniisti ja tuolloin tunnen olevani lempeä upea aikuinen nainen. Joskus, kuten hiljattain, kaikki jää kurkkuun ja lapsi minussa on hädissään – jälki silloin on sen hädän mukaista ja niinä hetkinä oma kokemukseni on, että elän itsestäni irrallaan enkä siinä hetkessä löydä aikuista minääni lapsen hädän seasta.
Tämä on totuus ja yhtäkään haavaa on turha enää hävetä. Elämä on kaunis matka ja minä saan olla onnekas matkustaja.
Christa, NOVAT-nainen