Syyllisyys on erityisesti naisia yleisesti vaivaava tunne, joka voi pahimmillaan kuluttaa valtavasti voimavaroja. Syyllisyydentunteet liittyvät periaatteessa aina rajojen ylittämiseen: rikotaan käytöstapaa, normia tai sääntöä, jota itse arvostetaan tai jota arvostetaan yleisesti.
Syyllisyys on aktiivinen tunne siinä mielessä, että sen kokeminen tarvitsee jonkin teon, joka koetaan vääräksi. Tärkeää on oma arvio. Syyllisyys tunnistetaan vain silloin, kun on rikottu jotain sellaista, jonka tärkeyteen itsekin uskotaan.
Terve syyllisyys
Normaali, terve syyllisyydentunne ajoittain kuuluu ihmisenä elämiseen. Se estää meitä toimimasta vastoin yhteiskunnan normeja ja omia arvojamme sekä vahingoittamasta muita. Syyllisyys myös saa meidät tarkastelemaan omaa toimintaamme ja mahdollisesti korjaamaan sitä. Se mahdollistaa muutoksen ja tarjoaa uuden mahdollisuuden toimia paremmin.
Terve syyllisyydentunne nousee tunnekokemuksesta, että olemme jossain tietyssä tilanteessa toimineet toisin, kuin olisi pitänyt. Syyllisyyttä voi aiheuttaa tuntemus siitä, että emme suhteessamme muihin ihmisiin kantaneet sitä vastuuta, joka meille kuului. Syyllisyyttä tunnetaan esimerkiksi laiminlyönneistä tai huonosti hoidetuista tehtävistä. Normaalista syyllisyyden tunteesta on mahdollista vapautua tunnustamalla syyllisyys, sovittamalla tekonsa tai pyytämällä anteeksi.
Syyllisyys on yhteydessä ihmisen empaattisuuteen eli kykyyn tuntea myötätuntoa muita kohtaan. Syyllisyys estää useimpia meistä jo ennakolta toimimasta itsekkäästi, välinpitämättömästi tai vihan vallassa. Kaikki ihmiset eivät tunne syyllisyyttä samalla tavoin. Toiset eivät tunne lainkaan syyllisyyttä ja he voivat olla vaarallisia muille ihmisille. Toiset taas tuntevat jatkuvaa syyllisyyttä, mikä hankaloittaa heidän elämäänsä – useimmiten nämä ovat naisia.
Liiallinen syyllisyys
Naiset elävät jatkuvien odotusten ja velvollisuuksien ristipaineessa ja tästä voi olla seurauksena tunne siitä, että jatkuvasti toimii ja tekee väärin. Syyllisyydentunteesta voi muodostua jatkuva omiin tekoihin kohdistuva moite ja tunne omasta riittämättömyydestä. Tällöin minäkuvamme voi vääristyä ja pitää yllä tunnetta yleisestä huonommuudesta. Erilaisissa tilanteissa mieleemme nousevat automaattisesti kielteiset ajatukset omasta huonommuudesta, ja voimme joutua elämään epäonnistumisen pelon vankina.
Jatkuvan syyllisyydentunteen alla on mahdotonta pyytää apua muilta ja koemme pakkoa pärjätä ja selviytyä yksin. Syyllisyydentunteen vallassa emme osaa pitää puoliamme ihmissuhteissamme. Annamme itsemme pois ja saatamme suostua jopa kaltoinkohteluun.
Liiallinen syyllisyydentuntoisuus voi olla myös seurausta lapsuudesta, jossa lapsi on sisäistänyt ympäristön viestin, että hyväksytyksi tuleminen on ansaittava. Lapsi voi kokea syyllisyyttä vanhempiensa pahasta olosta ja tehdä kaikkensa, että tulisi hyväksytyksi. Hän joutuu tukahduttamaan omat tarpeensa ja pyrkii olemaan auttavainen ja mahdollisimman vähän vaivaksi.
Jatkuva syyllisyydentunne alkaa värittää kantajansa koko minäkuvaa, mistä seuraa jatkuvaa kielteisyyttä itseä kohtaan. Syyllisen minäkuvan omaksuneet imevät itseensä kaikki mahdolliset syyllisyydet. Otamme muidenkin syyllisyydet kannettaviksemme ja paisutamme syyllisyyden jokaisesta pienestä rikkeestään valtavaksi.
Irti turhasta syyllisyydestä
Liiallisesta syyllisyydentunnosta irti pääseminen edellyttää avointa ja rehellistä omien tunteiden äärelle pysähtymistä ja niiden kuuntelemisen opettelua. Tarvitaan myös myötätuntoa ja hyväksyntää omaa itseä kohtaan sekä aikaa. Parhaiten tämä onnistuu jakamalla muiden kanssa, esimerkiksi vertaisryhmässä.
Jatkuvasta syyllisyydestä luopuminen on hidas prosessi, jossa muutos tapahtuu askel kerrallaan. Siinä opetellaan luopumaan ylivastuullisuudesta ja ottamaan vastuu vain omista virheistä. Täydellisyyden tavoittelun sijaan tavoitteena on normaali ihmisen osa, jossa kelvataan puutteellisenakin.
Lähteet: Ben Malinen: Häpeän monet kasvot, Aini Jaari: Kylliksi itselleni, Anna-Liisa Valtavaara: Ainako anteeksi? sekä Naistenkartanon Syyllisyys-aineisto