fbpx

”Kyllä sun mieli vielä muuttuu” – vapaaehtoinen lapsettomuus yleistyy mutta herättää edelleen myös vastalauseita

Vieraskynäblogi | Julkaistu 24.10.2024

Kun opettaa toisille, että jokaisella on lupa elää omannäköistään elämää, joutuu varmasti elämänsä aikana testiin. Uskallanko tehdä itseni näköisiä valintoja? Uskallanko pitää kiinni totuudestani, vaikka yleinen mielipide ohjaisi kohti jotain muuta?

12-vuotiaana ajattelin ensimmäisen kerran, että en halua lapsia. Elämäni aikana moni asia minussa on muuttunut, mutta tämä sisäinen totuus on pysynyt samana kohta 35 vuotta. Se ei tunnu valinnalta eikä päätökseltä, johon olisi jokin tietty perustelu. Se tuntuu piirteeltä, joka on osa minua. En vain halua.

Nuorena uskalsin puhua asiasta ääneen – en ymmärtänyt, että siinä olisi mitään pahaa. Mutta nopeasti opin, että asia ei olekaan ok. Sain kuulla vastalauseita, jotka ovat tuttuja monille vapaaehtoisesti lapsettomille.

”Kyllä sun mieli vielä muuttuu.”

Niin, ehkä. Mitä sitten?

Olen kovasti ihmetellyt joidenkin ihmisten tarvetta tietää ja povata toisten puolesta. Tottakai mieli voi muuttua – mutta monilla ei muutu. En itse koskaan nuorempana julistanut, että en ikinä koskaan missään nimessä halua lapsia. Sanoin, että minusta tuntuu, että en aio hankkia, ja jos mieleni muuttuu, sitten se muuttuu. Niin kauan kun hedelmällistä ikää riittää ja elämäntilanne sen sallii, mielensä muuttaminen tähän suuntaan on todennäköisesti helpompaa kuin toiseen suuntaan.

”Kyllä sinä myöhemmin kadut.”

Totta kai sekin on mahdollista. Mutta rehellisesti sanottuna en oikein usko katumiseen. Ajattelen, että kun teen päätökset parhaalla mahdollisella tiedolla, rehellisesti itseäni kuunnellen ja arvojani kunnioittaen, pystyn elämään niiden kanssa myös pitkällä tähtäimellä. Sitä paitsi jos katuminen olisi kohtaloni, mieluummin kadun lasten tekemättä jättämistä kuin niiden hankkimista.

”Kylläpä sinä olet itsekäs.”

Toivoisin, että jokainen lapsi hankittaisiin maailmaan yhtä itsekkäistä syistä kuin minä jätän lapset hankkimatta: omasta toiveesta. On paljon asioita, joissa epäitsekkyys ja uhrautuminen eivät ole hyve. Vanhemmuus tietenkin vaatii uhrautumista ja epäitsekkyyttä, mutta lapsille on kauneinta antaa itsestään siksi, että todella haluaa tehdä niin ja kokee itse saavansa siitä jotain vastineeksi.

Sitä paitsi yhteisöään voi palvella monin tavoin. Minulle työni tuntuu oikealta tavalta jakaa voimavarojani muille.

”Kuka sinua sitten hoitaa, kun olet vanha?”

Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Mutta en usko, että tietää moni sellainenkaan, jolla on lapsia. (Ja jos hankkii lapset itselleen vanhuuden turvaksi, eikö sekin ole aika itsekästä?)

”Olet kylmä ja tunteeton!”

Hmph. Ainakin tämän kommentin äärellä minulle tuli aika paha mieli. Jotain tunteita minussa sentään liikkuu!

”Nainen ei ole nainen, jos hänellä ei ole lapsia.”

Jos ajattelet näin, kannattaa tarkastella uskomuksiaan uudestaan. Siis nainenhan on aina nainen, oli hänellä lapsia tai ei, halusi hän lapsia tai ei. Sitten kun naisella on lapsia, hän on äiti. (Toki nainen voi kokea itsensä äidiksi myös kumppaninsa lapsille, adoptio- tai kasvattilapselle jne.)

Vapaaehtoisesti lapsettomien usein kuulemat kommentit ovat täynnä ehdottomia uskomuksia siitä, millainen elämä on oikeaa ja miten asioiden kuuluu olla. Mitä voimakkaampia uskomukset ovat, sitä ahtaampi on käsitys elämästä.

”Minun elämälläni ei ainakaan ollut tarkoitusta, ennen kuin sain lapsen.”

Tämä voi hyvin olla äidin tai isän totuus. Voin vilpittömästi uskoa, että moni vanhempi kokee näin. Mutta sen ei tarvitse olla jokaisen ihmisen totuus. Niin vanhempien kuin lapsettomienkin elämässä voi olla monia tarkoituksen lähteitä.

Itse koen joka päivä eläväni merkityksellistä elämää oman tarkoitukseni äärellä. Olen viime vuosina luonut työssäni paljon uutta ja kokenut, miten monin eri tavoin luova, feminiininen energia voi elämässä ilmentyä. Nainen voi synnyttää maailmaan muutakin kuin lapsia.

Tuntuu hassulta, että 2020-luvun kynnyksellä pitää muistuttaa ihmisiä siitä, että elämänpolkuja on monenlaisia. Suvaitsevaisuus alkaa sen hyväksymisestä, että itse ei aina ole absoluuttisesti oikeassa – ja se on varsin vapauttavaa.


Kirjoittaja: Katri Syvärinen, henkisen hyvinvoinnin valmentaja, tietokirjailija.

katrisyvarinen.fi
IG: @katrisyvarinen

Lisää aiheesta

Lisää aiheesta voi kuulla Katrin ja Naistenkartanon webinaarissa “Vapaaehtoisesti lapseton – vapaaksi vanhoista rooleista” ma 4.11. klo 18.

Lue lisää tapahtumasta

Kuuntele Katrin podcast jakso aiheesta:
“Elämäni suurin valinta: En halua lapsia”